Mielenmaisemat

Tuila Vuorinen’s memorial exhibition in Äänekoski library, Hoikkassali.

Below you will find the extra content related to the exhibition’s works.

Tuhkasisko

Video: Päivi Aura, Heli Hartikainen, Kati Lehtola

Hyvää matkaa ystävä!

En löydä kasvomaskeja, en käsidesiä!

Hyvä Luoja ystäväni, olen tulossa luoksesi, odota vielä hetki, odota olen tulossa! Hengästyneenä kompuroiden nousen sairaalan portaat. Hoitaja tulee jo vastaan, hei ei siellä ollut kasvomaskeja eikä käsidesiä! Huohotan ärtyneenä hoitajalle. Ole rauhassa, ei hätää, vien sinne kasvomaskeja, hoitaja vastaa tyynesti ja näyttää huoneen oven. Takerrun kasvomaskeihin kuin kala verkkoon ja minullahan on oma kasvomaski... Aukaisen saattohuoneen oven varoen, hiljaa. Laitan käsidesiä, kohotan kasvomaskia. Ikkunasta näkyy luminen, talvinen koivu, aurinko luopuu jo valostaan. Ystäväni makaa liikkumatta, kuolemisen armottomuus ihossa, hiuksissa, kaikkialla. Ohut, poismennyt, lasittunut, samea katse suunnattuna kaukaisuuteen, tyhjyyteen, ehkä minuunkin. Minä näen, haluan nähdä siinä vielä itseni, olla vielä osa sitä, tämän hetken.

Peiton päälle on asetettu vaaleanpunainen, kaunis, virkattu huivi kuin enkelin siiviksi, suojaksi. Vielä kohoaa rintakehä ylös ja alas, ylös ja alas. Ei enää yhtään sanoja, olet vielä siinä, ystäväni. Pujotan käteni kylmiin käsiisi peiton alle, tartun niihin lujasti lämpimästi, tiedän etteivät ne enää lämpene mutta haluan pitää niistä vielä kiinni, odota vielä hetki.

Saatan sinut tanssiin, muistatko Zorbas, tanssitaan, tanssitaan. Ympärillä Kreikan musta, tähtinen, lämmin yö, meren kohina, sirkkojen siritys ja nauru, ilo kaikuvat kaikkialla. Kädet nousevat, jalat nousevat hurjassa tanssissa ja otsamme ovat hiestä märät. Tanssi meille Zorbas, naura meille. Kyyneleet silmissä nauroimme kaikelle hulluille; hassuille kreikkalaisille, Ellalle, Adonikselle, Winsorin naisille, hassunkurisille suomalaisille sanoille, yksinkertainenkin sana tuntui matkapäiväkirjaan kirjoitettuna aivan käsittämättömältä. Naura Zorbas, naura, tanssi, ole olkapäänä elämän kivussa. Sinnehän sinä nyt olet matkalla Tuila ystäväni maailman reunalle. Olet jo melkein valon koskettamattomissa. Olet matkannut niin kauan siniseen avaruuteen, hävinnyt hitaasti ympäriltäni pimeyteen, omaan itseesi, maailmaan johon minulla ei ole lippua, ainakaan vielä.

Mutta vie tutuille terveisiä; Vienolle ja Veikolle vanhemmillesi ja hassua nyt vasta huomasin iseillämme oli samat etunimet. Siis sano Veikko isälleni ja Maj-Lis äidilleni terveiset, Helena tädilleni niin ja hei vielä Leena ystävällemme, Talvikki siskolle. Nyt on hyvä lähteä, odota vielä hetki että Tuuli tyttäresi ehtii luoksesi. Venytä elämän lankaa vielä ja päästä sitten irti. Maalaa itsesi tähtitaivaalle tähdeksi muiden joukkoon pohjoiseen yöhön. Sunnuntaina viikon viimeisenä on hyvä nukahtaa ikiuneen, valon kainaloon. Irrotan käteni, vaikka en halua.

Helvetti soikoon käsidesin ja tämän kasvomaskin, revin sen irti... ja istun autoon.

Kiitos Tuila että olit sielunsiskoni, Leelian lepotuolini, järjen ääneni, työtoverini, maalauskaverini, Talvikki ystäväni.

Olit ystäväni, ikävä on suunnaton, ilman maskia on hyvä itkeä ja hengittää.

Video and text: Outi Heinonen

Taiteilijan paletti

Kellojen ääni lapion ääni miten vähän miten paljon jää jäljelle hiljaiset menneet muistot, maisemat Sulkakynä piirtää Sakun muiston Matkan muiston Talvikki muiston Työn muiston Elämän muiston Ystävyyden yhteiset muistot ja kuvat kuviksi, taiteeksi elämän matkalle taiteilijan paletti ikuisti ne ennenkuin ne olivat ehtineet muistoiksi Lapion ääni kellojen ääni

Sillä elämän henki on auringossa ja elämän käsi tuulessa Kahlin Gibran kirjoittaa

miten vähän miten paljon jää jäljelle Voit puhaltaa voikukan hahtuvia sateenkaaren väreissä saippuakuplina sinitaivaalle pölläyttää niitä ympäriinsä tähtipölynä, ja hitaasti ne leijuvat alas maahan juuriksi ja ylös taivaalle tähtinä jokainen siveltimenveto on tekijänsä kädenjälki mielenmaiseman jälki Voit maalata auringonkukan kuvana aurinkoon, veteen, tuuleen ja ne jakaantuvat moneen osaan matkaavat vapauden sinisyyteen uuteen alkuun jossakin, rihmoiksi, helmiksi elämän lankaan Jää jälkiä, siveltimenvetoja uusia tatuointeja ihoon pellejä, lintuja, enkelin siipiä, sydämiä, kukkia elämän taideteokseen muistoiksi meille vielä matkaaville Jälkiä jää, ikuisesti

Text: Outi Heinonen
Image: Tuila Vuorinen

Taidemuistoja Tuila-äidistä

🎧 Audio version in Finnish (mp3) 10 min

Äiti oli hyvä piirtämään. Muistan lapsuudesta, kuinka hän piirsi minulle koiria, kissoja ja hevosia kertoen samalla tarinoita eläimistä, tai milloin mistäkin niin kuin Kylli-täti konsanaan. Äiti teki minulle myös paperinukkeja, joita hän oli rakastanut piirtää ja askarrella omassa lapsuudessaan. Ihailin äidin piirustustaitoa; äidin innoittamana piirsin paljon itsekin pienenä mm. sarjakuvia Musti Mullisesta, pupuperheistä ja erilaisista taloista. Iltasadut kuuluivat rutiineihin ja pyysin usein äitiä satukirjan päälle kertomaan vielä jonkun oman tarinan. Olipa kerran…tarinat alkoivat. Samalla pyysin äitiä silittämään kädellä selkääni, jotta nukahtaisin. Kirjoittajan ja piirtäjän käden liike, ja lämpö, rauhoittivat minut uneen tarinan vaivuttaessa tajuntani kohti höyhensaaria. Olisin usein halunnut irrottaa äidiltä toisen käden, ottaa sen omakseni, koska se oli niin kaunis käsi ja sillä oli hellä kosketus.

Äiti oli kiva, kiltti ja yleensä hyväntuulinen perheen sydän. Muistan hänen kerran kertoneensa, kuinka joku oli joskus hänelle huikannutkin, että ”sä se aina hymyilet.” Samanlaisena iloisena ja mukavana mummina hänet muistavat myös lapsenlapset ennen sitä aikaa, kunnes hän sairastui vakavasti. Lapsenlapset muistelivat taannoin erästä hupaisaa automatkaa Kolille. He olivat kyselleet mummilta monta kertaa matkan aikana mikä vuosi nyt on, johon mummi oli vastannut milloin mitäkin muistamatta enää oikeata vuosilukua. Tämä oli ollut kaikista hauskaa – elettiin vuotta 2015.

Nuorena äitini haaveili muotisuunnittelijan ja kuvataiteilijan ammateista. Vaikka takana oli vuoden mittainen pesti näyteikkunan somistajana Helsingissä ja taideopinnot Vapaassa Taidekoulussa; Turun Taideakatemian ja Ateneumin haut eivät tuottaneet haluttua tulosta ja sisäänpääsy aina jäi vain vähästä kiinni. Viimeisellä eli kolmannella hakukerralla hän ei ollut mennyt katsomaan pääsykokeen tuloksia, koska oli jo etukäteen ajatellut, ettei pääsisi kuitenkaan sisään. Tämä jäi kaivertamaan häntä loppuelämäksi. Taiteilijuus asui hänen sydämessään ja haaveet taidealan ammatista pyörivät mielessä. Mitä, jos kuitenkin?

Varhainen seurustelusuhteen alkaminen teini-ikäisenä isäni kanssa varmaan vaikutti osittain äidin elämänvalintoihin ja pyrkimisiin. Turussa hän opiskeli humanististen tieteiden kandidaatiksi, jonka jälkeen parisuhde vei Satakuntaan, ensin Raumalle ja sieltä Köyliöön, mistä molemmat vanhempani saivat virat kokeiluperuskoulusta. Köyliössä vierähti 20 vuotta. Perhe oli tärkeä, mutta myös monipuoliset harrastukset kuuluivat arkeen. Äiti kävi säännöllisen epäsäännöllisesti Säkylässä taidepiirissä, veti naisvoimistelua ja satujumppaa Köyliön koulun liikuntasalissa iltaisin. Hoiti puutarhaa, järjesti juhlia, ompeli vaatteita, siivosi kotia, hoiti meitä lapsia ja laittoi ruokaa. Äiti oli monessa asiassa taitava ja kokeilullinen tekijä, mikä näkyi mm. ruuanlaitossa, mutta myös myöhemmin taiteen tekemisessä. Kotimme oli omalla tavallaan kultturelli. Juhlapyhät olivat tärkeitä. Äiti oli kova järjestämään ja organisoimaan. Hauska yhdessäolo, hyvä ruoka ja musiikki erottivat juhlan arjesta.

Muistan, kuinka vanhemmillani oli yhteinen slogan muuttohankkeen edistämiseksi: ”keinolla millä hyvänsä Keski-Suomeen”. Vuonna 1990 muutimme Köyliöstä Äänekoskelle. Äiti sai opinto-ohjaajan viran Äänekosken Hiskinmäen yläasteelta ja lukiosta. Työ- ja koulumaailmassa hän oli pidetty, asiantunteva, osaava, kuuntelevainen opinto-ohjaaja. Vaikka äiti hoiti työnsä sekä perheensä hyvin ja uskollisesti, oli hän jatkuvassa ristiriidassa itsensä kanssa siitä, kuinka olisi halunnut tehdä taidetta ja irrottautua perhe-elämästä. Huolehtivan, vastuuntuntoisen, järjestelmällisen äidin sydämen voitti kuitenkin aina perhe, vaikka mieli kaipasikin taiteilijan vapautta.

Kuvataiteilijan statuksen saavuttaminen oli äidille suuri asia. Pitkäaikainen haave taiteilijan työstä toteutui, kun ”viimeinenkin lintu lensi pois kotipesästä” ja vanhemmilleni koitti vastuuvapaus. Äiti oli noihin aikoihin tutustunut tuttavansa kautta venäläiseen pastellimaalari Serguei Oussikiin, jonka oppiin hän lähti rohkeasti Pietariin kuukaudeksi kesällä 1998. Yhteistyö Serguein kanssa jatkui useita vuosia taiteen ja yhteisten perhevierailujen parissa. Muistan, kuinka äiti posket punaisina, suu hymyssä, kertoi lehtiartikkelista liittyen taideuransa alun johonkin näyttelyjulkaisuun, ja siihen, kuinka häntä oli tituleerattu jutussa kuvataiteilijaksi. Alkuun titteli tuntui äidistä kai vähän liian hienolta, mutta vaatimattomuuden tunteen väistyttyä hän kantoi sitä ylpeydellä loppuun saakka. Unelma-ammatti oli käynyt vihdoinkin toteen. Hän odotti eläkkeelle jäämistä kuin kuuta nousevaa, jotta voisi aloittaa täysipäiväisen taiteilijan uran. Näin kävikin ja onneksi hän sai nauttia aktiivisesta taiteen tekemisestä useamman vuoden, ennen kuin kaikki luova tekeminen hiipui Alzheimerin taudin ottaessa vallan hänen ollessaan vain 67-vuotias.

Lapsuudessani teimme Äänekosken mökiltä joka kesäisen retken Tampereelle Särkänniemeen. Samalla piipahdettiin Sara Hildénin taidemuseossa. Veljeni jäivät usein hurvittelemaan huvipuistoon siksi aikaa, kun kävimme äidin kanssa katsomassa näyttelyä. Muistan myös matkan Tukholmaan sekä ensivisiitin Moderna Museetiin. Vierailimme myös useamman kerran yhdessä Ateneumissa, Oopperan baletissa ja Savonlinnan Oopperajuhlilla sekä erilaisissa teattereissa kahdestaan. Äiti oli hyvin kiinnostunut taiteesta ja kulttuurista ja kuljetti minua mukana näistä monessa. Äidin, ja isänkin, kautta sain kipinän taidejuttuihin ja nykyään työskentelenkin media-alan opettajana elokuvataiteen parissa. Teimme myös äidin kanssa yhdessä paljon näyttelyitä taideyhdistyksen muiden jäsenten kanssa mm. helsinkiläisiin vanhusten palvelukeskuksiin ja sairaaloihin. Äiti piti usein taiteilijavierailuita ja työpajoja liittyen kulloiseenkin näyttelyyn kertoen yleisölle tauluistaan. Hän myös kirjoitti juttuja lehtiin sekä runoja omaksi ilokseen, luki paljon kirjallisuutta ja harrasti liikuntaa. Vielä muistisairauden jo edettyä pitkälle, ehdimme katselemaan Ateneumin kokoelmajulkaisua yhdessä jouluna 2020.

Tämän muistonäyttelyn rakentaminen on ollut minulle tyttärenä ja taiteen ystävänä todella tärkeää. Äiti oli tunnettu ja aktiivinen toimija niin liikuntaharrastusten, koulumaailman kuin taiteen ja kulttuurin parissa Äänekoskella. Hän toimi aikoinaan Äänekosken Liikuntaseuran perustajajäsenenä (Älise) sekä Äänekosken Taiteilijaseurassa, Saarijärven taiteilijaseura Sienassa, Äänekosken Senioriopettajissa, helsinkiläisessä monitaiteellisessa taideyhdistyksessä nimeltä Kuukulkurit ry/taidejaos Artcon kantavana jäsenenä. Koronan vuoksi emme voineet järjestää hänelle isoja hautajaisia, joten tämä näyttely toimii äitini elämän teoksena, paikkana, jossa voimme muistella häntä ja ihailla hänen taidettaan – tutustua hänen mielenmaisemiinsa. Nyt, jos koskaan!

Tässä näyttelyssä on esillä kolme äidille läheistä ja vahvaa teemaa: Naiset, Sirkus ja klovnit sekä Luonto. Äiti piirsi ja maalasi paljon naisia ja naiskasvoja. Jo nuoruuden päiväkirjoista löytyy piirroksia filmitähtimäisistä naishahmoista, joista tyyli-ikoninakin toiminut Audrey Hepburn näyttäytyy äidin kuvissa ja piirroksissa inspiraationa. Ulkomaisista taiteilijoista äidin taiteeseen on vaikuttanut tsekkiläisen taidemaalarin Alfons Muchan naiskuvat sekä ranskalaisen julistetaiteen mestari Henri de Tolouse-Lautrecin Pariisin Montmartren kabareelaulajattaret ja naismallit. Kotimaisista taiteilijoista esikuvana ja inspiroijana on toiminut Helene Schjerfbeck ja hänen omakuvansa.

Sirkus ja klovnit seikkailevat, tanssivat ja rimpuilevat kauniisti niin trapetsilla kuin marionettihahmoina. Sateenkaari ja tähdet, keijut, merenneidot, tähtipojat ja -tytöt lienevät kuvauksia tunteiden kirjosta; kivusta ja surusta vapauden ja ilon tunteisiin, elämän ihmettelyyn, jotka kietoutuvat toisiinsa. Kuten äiti kuvasi, elämä on jatkuvaa liikettä, tasapainoilua kohtaamisten ja erojen keskellä, pysähtymistä liikkeen välillä. Viime kädessä yksin pitää selvitä kulkijan taipaleella, mikä se sitten kenenkin kohdalla milloinkin lienee. Luonto on myös vahvasti mukana äidin töissä. Erinäiset ulkomaan matkat, rakas mökkimaisema ja tuhannet kävelylenkit luontopoluilla pitkin Äänekosken metsiä ja rantoja ovat toimineet loputtomana inspiraation lähteenä hänen taiteessaan sen enempää selittämättä tai lähtökohtia avaamatta.

Lopuksi

Tätä muistonäyttelyä kasatessamme näin unen, joka oli kaikessa absurdiudessaan painajaisuni. Unessa rakennettiin ja mainostettiin kovaa vahtia tätä avautuvaa äidin muistonäyttelyä, vaikka äiti olikin vielä elossa. Olipa muuten kamala tunne odottaa, että hän olisi kuollut ennen kuin näyttely avataan – olihan kyseessä muistonäyttely. Onneksi uni ehti loppua ennen kuin näyttelyn olisi pitänyt avautua. Äiti on kuollut. Alitajunta on ihmeellinen ja unissa kaikki tuntuu todelta. Mutta näinhän se on, että taide elää taiteilijan kuolemankin jälkeen, ja sitä kautta myös taiteilija muistetaan. Kiitos kaikesta rakas äiti. Tämä näyttely on Sinun muistollesi. Rest in peace, toivoo tyttäresi Tuuli.

Texts, photos and voice: Tuuli Vuorinen-Oras
Sound editing: Alvar Oras